Poliisi ei sooloile julkisuuslinjallaan

Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa 13.12.2019 käsitellään poliisin menettelyä julkisuuskysymyksissä. Ensinnäkin totean olevan hyvä asia, että kansalaisten turvallisuudesta huolehtivan poliisin toimintaa avoimesti ja julkisesti arvioidaan. Pääkirjoitus sisältää kuitenkin sellaisia väitteitä, joita poliisin julkisuuskysymysten käsittelyä vuosikymmenten ajan läheltä seuranneena haluan näin julkisesti arvioida.

Pääkirjoituksessa arvostellaan voimakkaasti poliisin nykyistä julkisuuslinjaa. Pääkirjoituksen mukaan poliisin ylin johto on tuoreessa julkisuuskäsikirjassaan lähtenyt määrätietoisesti romuttamaan julkisuusperiaatetta. Tarkastellaanpa ensin, pitääkö esitetty väite paikkaansa.

Poliisin toiminnan julkisuutta sääntelee 1.12.1999 voimaan tullut laki viranomaisten toiminnan julkisuudesta (jäljempänä julkisuuslaki). Työskentelin kyseisen lain voimaantullessa sisäministeriön poliisiosastolla, joka toimi silloin myös poliisin ylijohtona. Poliisiosastolla seurattiin tiiviisti uuden lainsäädännön soveltamista poliisihallinnossa. Koska julkisuuskysymysten käsittelyssä ilmeni julkisuuslain voimaan tultua horjuvuutta, poliisiosastolla käynnistettiin vuonna 2004 poliisitoimintaan liittyvien asiakirjojen julkisuutta käsittelevän käsikirjan valmistelu. Valmistelua johti silloinen poliisiosaston lainsäädäntöyksikkö ja minä toimin varsinaisena vastuuvalmistelijana. Käsikirja julkaistiin vuonna 2005 SM-2005-01919/Yl-2, Käsikirja julkisuuskysymysten käsittelystä poliisissa.  Esitykseen kerättiin poliisitoiminnan kannalta keskeisinä pidettyjä julkisuuskysymysten ratkaisu- ja tulkintaohjeita.

Edellä mainittua käsikirjaa päivitettiin sisäministeriön poliisiosastolla vuoden 2008 loppupuolella allekirjoittaneen toimiessa valmistelijana. Uusi päivitetty julkisuuskäsikirja julkaistiin 18.12.2008. Päivitettyyn käsikirjaan koottiin uusimmat tuomioistuinten ja ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisut kunkin poliisitoiminnan osa-alueen osalta.

Sisäministeriön vaatimuksesta nykyisin poliisin ylijohtona toimiva Poliisihallitus julkaisi uuden päivitetyn version edellä mainitusta käsikirjasta 2.9.2019 (POL-2018-51266). Uusi käsikirja on suurelta osin rakenteellisesti samanlainen kuin edellä mainitut aiemmat käsikirjat. Käsikirja on laaja kokoelma poliisin eri toiminta-alueisiin liittyvistä uusimmista tuomioistuinten ja ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisuista. Se ei siten ole oikeudelliselta luonteeltaan hallinnollinen määräys tai ohje.

Edellä esitetystä on käynyt selkeästi ilmi, että poliisin ylin johto on pitkäjänteisesti seurannut julkisuuslain voimassaoloajan sen soveltamista poliisihallinnossa. Uusin päivitetty julkisuuskäsikirja ei sisällä mitään uutta tulkintaa esimerkiksi esitutkintapöytäkirjojen salassapidossa. Sen sijaan edelliseen käsikirjaan verrattuna kymmenet uusimmat tuomioistuinten päätökset ja ylimpien laillisuusvalvojien ratkaisut ohjaavat poliisia julkisuuslain tulkinnoissa. Lisäksi on syytä muistaa, että julkisuuslakia ei ole sen voimassaoloaikana juurikaan muutettu. Näin ollen pääkirjoituksessa esitetty väite, että poliisi olisi romuttamassa julkisuusperiaatetta ei edellä esittämääni viitaten pidä mitenkään paikkaansa.

Pääkirjoituksen kovin väite lienee se, että julkisuuskäsikirjassaan Poliisihallitus opastaa tutkinnanjohtajia salaamaan esitutkintapöytäkirjoista kaikki tiedot, jotka edes etäisesti liittyvät jonkun yksityiselämään. Kirjoituksen mukaan ohjeistuksessa annetaan ymmärtää, että harkinnanvaraa ei ole vaan kaikki yksityiselämään liittyvät tiedot ovat ehdottomasti salaisia. Edelleen pääkirjoituksessa todetaan, että Poliisihallituksen linjaus merkitsee täydellistä muutosta kaksi vuosikymmentä vanhan julkisuuslain tulkinnassa. Tarkastellaanpa seuraavana tätä väitettä.

Ensinnäkin käsikirjasta ei löydy sellaista kohtaa, jossa annettaisiin tutkinnanjohtajille pääkirjoituksessa väitettyä ohjausta salaamaan esitutkintapöytäkirjoista kaikki tiedot, jotka edes etäisesti liittyvät jonkun yksityiselämään. Toisaalta tällaisen ohjauksen antaminen olisi mahdotonta siitä syystä, että se rikkoisi julkisuuslain sisään rakennettua yleisöjulkisten tietojen salausrakennetta.

Selkokielellä sanottuna esitutkinta-aineistoa koskee yleinen rikosprosessin etenemistä koskeva salassapitosääntely, jonka mukaan esitutkinta-asiakirjat on pidettävä salassa, kunnes asia on ollut esillä tuomioistuimen istunnossa tai siihen saakka, kun syyttäjä on päättänyt jättää syytteen nostamatta tai kun asia on jätetty sikseen. Tässä kohdin on nimenomaan huomattava, että tämän yleisen rikosprosessin etenemiseen liittyvän salassapidon lisäksi sama aineisto voi olla salassa pidettävää myös muun salassapito-sääntelyn perusteella. Tämä salassapito ei poistu, vaikka prosessin etenemiseen liittyvä vaihe on edellä kerrotulla tavalla saavutettu. Näitä erityisiä salassapitosäännöksi on kymmenittäin jo pelkästään julkisuuslaissakin.

Tämä sama on todettu uuteen ja edellisiin käsikirjoihin liitetystä eduskunnan oikeusasiamiehen jo vuonna 2004 antamasta päätöksestä EOA 152/4/04. Tässä päätöksessä todetaan, että vaikka esitutkinta-asiakirjojen salassapito loppuu esimerkiksi syyttämättäjättämispäätökseen tai asian esilläoloon oikeudessa, aineistoon voi tästä huolimatta sisältyä muun muassa yksityiselämää koskevia salassa pidettäviä arkaluonteisia tietoja. Tästä päätöksestä on poliisissa vedetty se johtopäätös, että esitutkintapöytäkirjaa laadittaessa on aina arvioitava erikseen, sisältyykö aineistoon julkisuus- tai muun lainsäädännön perusteella salattavaa tietoa. Tällaisia tietoja ovat esimerkiksi yksityiselämään liittyvät arkaluonteiset tiedot tai liikesalaisuuksiin liittyvät tiedot.

Nykyisessä virassani Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen oikeusyksikön vetäjänä olen voinut läheltä seurata, miten esitutkintapöytäkirjoihin liittyvä salassapitomenettely käytännössä hoidetaan. Tyytyväisenä olen pannut merkille, että asianosaiset – siis rikoksesta epäillyt ja asianomistajat – eivät juuri koskaan ole valittaneet poliisin salassapitomenettelyn virheellisyyksistä. Sen sijaan muutamat median edustajat ovat halunneet saattaa poliisin menettelyn asiakirjasalauksissa hallinto-oikeuden arvioitaviksi. Nämäkin tapaukset ovat vuosittain laskettavissa yhden käden sormilla. Hallinto-oikeudet eivät ole juurikaan muuttaneet polisin tekemiä salausratkaisuja.

Poliisin päivitetty julkisuuskäsikirja nopeuttaa poliisin arviointia kulloisenkin julkisuuskysymyksen ratkaisussa, koska käsikirja on kattava esitys eri poliisitoiminnan eri alueisiin liittyvistä tuomioistuinten ja ylimpien laillisuusvalvojien päätöksistä julkisuuskysymyksissä. Samalla se lisää esimerkiksi toimittajien ymmärrystä poliisin menettelytavoista julkisuuskysymyksissä.

Pääkirjoituksen mukaan Poliisihallituksen irtiotto julkisuusperiaatteesta heikentää mahdollisuutta arvioida poliisin toimintaa juuri, kun siihen olisi erityisen paljon tarvetta. Resurssipulan takia poliisi jättää suuren osan rikosilmoituksista tutkimatta. Kansalaisilla on oikeus saada tietää, kenen rikokset tutkitaan ja kenen ei.

Pääkirjoituksessa esitetyssä väitteessä on otettu kantaa poliisitoiminnan kannalta kahteen täysin erilaiseen asiaan. Resurssipulaan liittyvän väitteeseen totean ensinnäkin, että yhtään poliisille tehtyä ilmoitusta ei jää resurssipulan takia kirjaamatta. Myös kaikista poliisille tehdyistä rikosilmoituksista tehdään arviointi jokaiseen poliisilaitokseen perustetussa niin sanotussa esikäsittely-yksikössä. Tämän arvioinnin jälkeen päätetään menettelystä kyseisen ilmoituksen suhteen. Jos rikoksen tutkinta keskeytetään poliisin päätöksellä tai syyttäjän tekemällä tutkinnan rajoituspäätöksellä, ilmoitetaan tästä aina asianomistajalle. Näin menetellään myös poliisin tekemissä päätöksissä, joilla jutut päätetään ”ei näyttöä” -perusteella tai ”ei rikosta” -perusteella. Näistäkin päätöksistä menee aina tieto asianosaisille.

Toisin kuin pääkirjoituksessa esitetään, rikoksen asianosaiset saavat aina tiedon rikosilmoituksen tutkinnasta tai tutkimatta jättämisestä ja tämän päätöksen perusteista. Tällä asialla ei käsittääkseni ole mitään tekemistä nyt julkaistun julkisuuskäsikirjan kanssa.

Lopuksi tarkastelen pääkirjoituksessa olevaa väitettä, että merkittävää julkista valtaa käyttävän poliisin sallitaan syrjäyttää julkisuusperiaate puhtaasti omalla päätöksellään. Jos pääkirjoituksessa tarkoitetaan Poliisihallituksen tekemää julkisuuskäsikirjan päivittämistä, jolla edelliseen versioon lisättiin uusimmat poliisin julkisuuskysymyksiin liittyvät tuomioistuinten ja ylimpien laillisuusvalvojien päätökset, väite on täysin perusteeton. Väitteellä käsittääkseni halutaan tahallaan johtaa yleistä mielipidettä edellä esitetyin väärin perustein poliisia vastaan. Tämä on hyvin valitettavaa, koska edellä olen tuonut esille sen, että julkisuuskysymyksistä ei juurikaan valiteta ja poliisin toimintaan näissäkin asioissa on syvä luottamus. Poliisi ei todellakaan sooloile julkisuuslinjallaan, vaan päivitetyn käsikirjan avulla poliisissa pystytään arvioimaan julkisuuskysymyksiä entistä nopeammin ja laadukkaammin.

 

Keijo Suuripää
poliisilakimies
Länsi-Uudenmaan poliisilaitos

8

Heräsikö ajatuksia? Kommentoi: