Tieto on valtaa – mutta myös vastuuta

Englantilainen oikeusfilosofi Francis Bacon lausui noin viisisataa vuotta sitten kuuluisaksi jääneen sanapartensa ”Tieto on valtaa”. Hän pohti ihan erilaisia asioita, mutta lausahdus sopii hämmentävän hyvin nykyiseen maailmaan. Me näemme, että tiedosta on tulossa yhä enemmän ja enemmän ydinbisnestä kaikkialla, myös turvallisuudessa. Se on valtaa. Valtaan liittyy kuitenkin aina myös vastuu. Vastuu koskee sekä meitä viranomaisia että muita.

Teknologinen kehitys tuo kaiken tiedon saatavillemme. Tekoälysovellukset mahdollistavat laajan tietomassan nopean seulomisen ja analysoinnin. Työstömateriaalina arvokasta ei ole vain viranomaisten hallussa oleva rekisteritieto. Uudet tekniikat mahdollistavat uskomattoman terävien analyysien tekemisen pelkästään avoimen tiedon perusteella. Tekniikat mahdollistavat myös tietojärjestelmien oikeellisuuteen vaikuttamisen. Esimakua olemme saaneet väitetyistä vaalimanipuloinneista ja kohdennetusta markkinoinnista. Nämä keinot ovat kaikkien käytettävissä.

Toinen keskeinen tekijä tiedon merkityksen korostumisessa turvallisuustyössä on puhtaasti raha. Kun julkistalous on tiukalla, on poliisilla ymmärrettävä pyrkimys kohdentaa toimenpiteet tarkasti juuri sinne, missä niillä saadaan aikaan suurin hyöty. Puhutaan tietojohtoisesta poliisitoiminnasta.

Tietojohtoiselle kehitykselle ei näy vaihtoehtoa. Meidän on poliisissa kyettävä paitsi keräämään rikosten estämiseksi ja selvittämiseksi merkityksellistä tietoa, myös analysoimaan sitä tehokkaasti. Lopputuote on poliisin näkyvä toiminta, jos sitä tarvitaan.

Julkisen keskustelun perusteella on helppo ajautua kahteen harhaan. Monesti asetelma näyttää siltä, että turvallisuusviranomaiset haluaisivat kaikki yksityisyyttä loukkaavat henkilötiedot, ja yksityisyyden suojan puolustajat puolestaan pyrkisivät estämään kaiken ”urkinnan”. Asia ei ole lainkaan näin yksioikoisen polarisoitunut. Poliisin velvollisuutena on muiden viranomaisten tapaan edistää perusoikeuksien toteutumista. Yksityisyyden suoja on perusoikeus. Emme me, eikä varmaan kukaan muukaan, tavoittele tilaa, jossa tietoa hankitaan hinnalla millä hyvänsä.

Myös tiedonhankintakeinoista keskusteltaessa vallitsee epäsuhta. Keskusteluissa ylipainottuvat telepakkokeinot ja tietoverkkoihin liittyvät toimivaltuudet. Niitä kaikkia tarvitaan – kyse kun on kokonaisuudesta -, mutta vähemmälle huomiolle jää se, että jo pelkästään avoimen tiedon avulla voidaan suuresta tietomassasta löytää ne pienet poikkeamat, joilla on merkitystä. Ehkäpä suurimman huolen pitäisi kohdentua juuri sinne. Tapahtuvatko suurimmat yksityisyyden suojan loukkaukset itse asiassa ihan omaehtoisesti, kun ihminen latailee tietojaan sosiaaliseen mediaan.

Julkisessa keskustelussa esillä ovat niin ikään vain tiedustelulait. Sotilastiedustelu ja suojelupoliisi tarvitsevat uudet toimivaltuutensa, mutta poliisille vieläkin tärkeämpää on parhaillaan lausunnolla oleva poliisin henkilötietolain uudistus. Se liittyy mm. juuri avoimen tiedon taikka poliisin hallussa muusta syystä jo olevan tiedon käyttöön rikosanalyysissä. Esimerkiksi ulkomaalaislain nojalla otettujen sormenjälkitietojen avulla voitaisiin merkittävästi nopeuttaa henkilön tunnistamista joissakin terrorististen rikosten ja muiden vakavien, yhteiskunnallisesti merkittävien ja vakavia seurauksia aiheuttavien rikosten torjuntaan liittyvissä tilanteissa.

Tieto on siis elintärkeää. Käynnissä oleva kehitys merkitsee meille ennen kaikkea suurta haastetta kyetä suojaamaan meillä olevat tiedot. Ne eivät saa joutua ulkopuolisten haltuun. Se asia on poliisin vastuulla. Viitaten viime aikojen tietovuotoa koskeviin epäilyihin tiedän kyllä tunteen, kun saa lukea itse laatimiaan jäykästi salattuja asiakirjoja iltapäivälehdistä. Silloin on jossakin kohtaa ketjussa epäonnistuttu.

Poliisi ei myöskään tavoittele kaiken hallussaan olevan tiedon salaamista. Julkisuuslaki muodostaa perustan, mutta muutoinkin hyvä lähtökohta on se, että kaikki julkinen tieto annetaan mukisematta. Tällöin kaikki hyväksyvät sen, että on myös oikeasti salassa pidettäviä asioita ja asiakirjoja. Liika salailu ei johda hyvään.

Meillä on varmasti hallinnossamme tässä kehitettävää. Asiakirjan laatija huolehtii salassapitoa koskevien merkintöjen tekemisestä. Viranomaisen käsitys asiakirjan julkisuudesta ratkaistaan kuitenkin vasta silloin, kun joku asiakirjaa pyytää. Viime kädessä asian ratkaisee hallintotuomioistuin, tai rikosasian yhteydessä käräjäoikeus.

Pyrimme kaiken aikaa kehittämään toimintaamme: ei turhia salausmerkintöjä tai asiakirjapyyntöjen keveitä epäämisiä, mutta toisaalta myös niin, että oikeasti salaiset tiedot pidetään salaisina. Salaukseen on aina hyvät syynsä, eivätkä ne yleensä lähde viranomaisesta itsestään. Kyse on yhteisistä asioista.

Vähän, jos ollenkaan, osasin esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnassa istuessani aavistaa myöskään sitä, miten keskeiseksi asiaksi lähdesuoja voisi lähitulevaisuutena muodostua. Toki mielsin muiden ohella sen periaatteellisen merkityksen. Eduskunta on säätänyt pelisäännöt, ja media toteuttaa tehtäväänsä, mm. viranomaisten toiminnan valvontaa, viime kädessä omat lähteensä lähdesuojalla suojaten. Hyvä niin.

Myös lähdesuojaan liittyy kuitenkin vastuu. Olemme poliisissa nähneet sellaistakin toimintamallia, jossa toimittajat kyselevät poliisimiehiltä salassa pidettäviä tietoja tarjoten heti seuraavassa lauseessa lähdesuojaa. Ihan näin tätä sääntelyä kai ei ole tarkoitettu käytettäväksi.

Kaikesta huolimatta meillä on laadukas ja vastuullinen media, sekä hyvä ja luotettava viranomaiskoneisto. Aina voimme kuitenkin kaikki parantaa. Vastuu on yhteinen.

7

Heräsikö ajatuksia? Kommentoi:

3 kommenttia

Matti Virtanen

Kiitos, punnittua puhetta. Lähdesuojasta on kuitenkin pakko sanoa, ettei sen kevytmielinen käyttö ole yksinomaan toimittajien vika. Etenkin politiikasta on todella vaikea kirjoittaa törmäämättä poliitikkoihin jotka vaativat lähdesuojaa itselleen. Sen suojista on sitten kiva haukkua yhtä lailla oman puolueen kilpailijoita kuin poliittisia vihollisiakin. Toimittajien on vaikea kieltäytyä tästä sisäpiiristä, jos haluaa jutun juurta. – Vastaa

Markku

In today’s Chamber judgment in the case of Nagla v. Latvia (application
no. 73469/10), which is not final1, the European Court of Human Rights held,
unanimously, that there had been: a violation of Article 10 (freedom of expression) of the European Convention on Human Rights. The case concerned the search by the police of a well-known broadcast journalist’s home, and their seizure of data storage devices. Her home was searched following a
broadcast she had aired in February 2010 informing the public of an information leak
from the State Revenue Service database.
. . .
Moreover, any search involving the seizure of data storage devices belonging to a
journalist raised the question of a journalist’s freedom of expression, including source
protection, and access to the information contained therein had to be protected by
sufficient and adequate safeguards against abuse. Although the investigating judge
reviewed the lawfulness of, and grounds for, the applicant’s search after it had actually
taken place, as provided for in domestic legislation, that judge failed to establish that the
interests of the investigation in securing evidence were sufficient to override the public
interest in the protection of the journalist’s freedom of expression, including source
protection and protection against the handing over of research material. – Vastaa

Vittumainen tarvittaessa

Minusta tieto on tietoa ja vastuu valtaa väärinkäyttävien vastuullinen vastustaminen!🍗 Jos nyt tässä samalla muutamaa tuttua vähän valaisisi meidän tietoyhteiskunnan mädännäisyydestä, oikeusturvaa ymmärtämättömät toimijat toimivat kuin rikoslaki ei koskisi heitä lainkaan ja he tuntuvat myös unohtaneen siihen kuuluvan korvausvelvoitteen. Varmasti kaikki ymmärtää sen kun mennään liian pitkälle ihmisoikeusrikkomuksissa niin seurauksena siitä ei varmasti ole päänsilittely, vuosia tätä seuranneena tietää kyllä varautua etsimään ne ratkaisevat tekijät syyteharkintaan pyrkiessä! Ei poliisilla riitä resurssit alkaa etsimään tietoa digi-rikollisista, itse rikoksen kärsijän on löydettävä ne rikossyytteisiin asti oikeuttavat epäkohdat. Varmasti tämänkylän karvakorvat tajuaa mitä ovat vuosikausia touhunneet ! – Vastaa